Päläpäläpäläpäläpälä... PÄLÄPÄLÄpäläpäläPÄLÄ...

Isii, isii, isii, isii tai äitii, äitii, äitii, äitii. Tähän tahtiin kuuluu yleensä tasainen posmitus automatkalla melkeinpä mihin vaan. Anoppilaan, kauppaan, mökille jne. Jonkin aikaa jaksaa vastailla likan jatkuviin kysymyksiin. Vaikka pitäisi aina vastata, sillä lasten uteliaisuuttahan ei saisi tukahduttaa. MUTTA... Kun kyse on samasta asiasta kymmenennen kerran, niin valitettavasti sitä ei itse jaksa enää tytärtä kauhean tyhjentävällä vastauksella valistaa. Toinen asia erikseen on vastata vaihtuviin pienen mielen pohdintoihin.

Välillä muutenkin tuntuu, että likalla on asiaa kerrottavana enemmän kuin vuorokaudessa on tunteja. Ja sitten se voluumitaso esimerkiksi silloin, kun plikka vetää herneet nenään jostain asiasta. Protestikirkaisu rikkoo melkein äänivallin kovuudeltaan ja taajuudeltaan. Kuitenkin meidän likka jää toiseksi vuotta nuoremman serkkunsa rinnalla. Siinä menisi maalimanluokan sopraanoiltakin huonot housuun jos kuulisivat miten kimeä ääni lähtee pikkuihmisestä.

En väitä ollenkaan, että itse olisin mikään maailman hissukain pallontallaaja, mutta kalpenen kyllä äänenkirkkaudessa flikalle. Olen tässä miettinyt penskalle unelmajopia jahka hän kasvaa. Nimittäin armeija. Siellä meidän likan äänenkäyttö varmaan olisi kovaa huutoa. Niin alokkaiden korville kuin ihan uskottavuuden kannalta.

Nyt osastooo... Seis! Ja lepo. Näihin tunnelmiin: hyvää ja hiljaista viikonloppua! Ainakin toivottavasti.