Napanuoraa ei ikinä leikatukaan

Meillä on juuri suunnitteilla yhteinen illallinen kaksistaan mieheni kanssa, kunhan saamme buukattua sopivan ajan mummin kanssa. Näitä tilaisuuksia on muutaman kerran vuodessa, aika harvoin siis, mutta toisaalta riittävästi.

Maaliskuussa meillä oli hyvin harvinainen tilaisuus lähteä Tahkolle laskettelemaan ystäväpariskuntamme kanssa. Muksut menivät mummolaan. Meillä oli superhauska reissu, mutta olo oli hassu kun ajelimme kohti lomakohdetta vain sukset ja skumpat takapenkillä. Napanuoria ei ikinä leikatukaan, ajattelin. Kun arki vietetään tiiviisti lasten kanssa, huoli heistä seuraa kaikkialle. Vaatii suoranaista työtä karistaa heidät ajatuksista. Joku viisas, olikohan Kahlil Gibran, on kai muistuttanut, että lapset ovat yksilöitä. Ajomatkalla kyllä tuntui, että he ovat pikemminkin kiinteä osa meitä, kuin uusi raaja.

Ystäväpariskuntamme olivat painineet samojen asioiden kanssa. Pysähtyessään he olivat istuneet samaan pöytään ja alkaneet sopia, kumpi käy ensin hakemassa ruokaa, kunnes muistivat, että senhän voi tehdä vaikka yhtäaikaa. Kenenkään ei tarvinnut jäädä pöytään vahtimaan lapsia.

Eräs ystäväni on ollut tasan yhden tunnin erossa 1v4kk vanhasta tyttärestään. Toinen vie ainokaisensa mummolaan usein viikonloppuisin, jotta saa siivota rauhassa ja vain nauttia ajasta miehensä kanssa. Kaikki tallaamme tyylillämme, mutta kyllä jokainen jonkunlaisen hengähdystauon tarvitsee. Lasten kanssa oleminen on antoisaa ja vaativaa, ja aivan varmasti intensiivistä. Kun muistaa ladata omat akut, on virtaa, jota jakaa lapsillekin.