Hiekkalaatikkojyrät

Pakko myöntää: meinasin vetää herneet nenään jokin kerta puistossa kun esikoiseni oli vielä ainoani, ja isommat pojat pelottelivat hänet karjunnalla pois yhteisestä leikkitelineestä. He eivät tietysti halunneet pienempää rääpälettä mukaan leikkiin. Samaan aikaan poikien äidit kälättivät omia juttujaan tai paimensivat vain nuorempia lapsiaan. Itse koin hankalaksi puuttua toisten lasten touhuun, enkä myöskään kehdannut pyytää heidän äitejään kiinnittämään huomiota tilanteeseen.

Se, että isommat lapset pärjäävät omillaan tai kavereittensa kanssa puistossa, ei tarkoita sitä, että he osaisivat silti ottaa huomioon muita. Siinä nyt vain yksi syy, miksi myös he vaativat valvontaa.

Tuolloin keksin itkuun purskahtaneelle pojalleni muuta leikkiä ja mielipaha unohtui pian. En silti saanut mielestäni ajatusta siitä, onko tämä yksi pieni esimerkki siitä, miten koulukiusaajiksi tullaan. Muita lapsia saa pelotella rauhassa ja vielä nauraa päälle, äiti ei silti puutu asiaan. Onko se silloin sallittua? Lapset eivät välttämättä ilkeyttään tuolloin karjuneet. Voi olla, että oli vain kiinnostavaa nähdä, miten yksi reagoi, mutta meidän vanhempien tehtävä on silti puuttua tilanteeseen, ettei huonosta käytöksestä tule tapaa.

Nyt kun itselläni on vauhdikas taapero ja itsenäisempi iso poika, huomaan, miten haastavaa on pitää molempia koko ajan tarkasti silmän alla. Kun vanhempi poika painelee menemään toisten kanssa, saattaa pienemmällä olla juuri mahtavat hiekkakakkusessiot meneillään, enkä voi olla koko ajan molempien vierellä. Olen myös sitä mieltä, että isommat lapset tarvitsevat jo ehkä vähän tilaakin leikeilleen, enkä halua olla koko ajan vieressä tuijottamassa, sillä huomaan tämän häiritsevän heidän omaa mielikuvitusmaailmaa. Yritän silti aina mahdollisimman tarkkaan seurata myös vanhemman poikani leikkejä. Puutun tilanteeseen, jos hän ei mielestäni toimi oikein muita kohtaan.